Kun putki tukkeutuu
Lokakuun alussa osallistuin tilaisuuteen, jossa Sydäntutkimussäätiö julisti SydänAkatemian. Kuulin katsauksen sydäntautien historiaan ja tulevaisuuteen. Niiden taitekohtaan osasin sijoittaa myös oman sydämeni historian. Kuulin myös, miten ICEMAN haastaa eteisvärinän nykyhoidon, miten älypilleri tulevaisuudessa herättää kuolleen sydänsolukon henkiin tai miten geenien avulla saadaan happea kärsivään sydämeen.
Monenlaisia kuvia alkoi tulvia mieleeni, sattumanvaraisessa järjestyksessä. Muistin, miten vanhasta pakettiautosta tehty asuntoautomme pysähtyi kerran kuin seinään. Hyppäsin ulos, ja huomasin että auton sinivalkoiseen kylkeen oli ilmestynyt leveä musta raita. Öljynpainemittarin ohut kupariputki oli räjähtänyt rikki ja suihkuttanut öljyt moottorista. Putki oli välittänyt mittariin elintärkeää tietoa moottorin tilasta. Kun putki hajosi, moottori meni rikki, ja matka pysähtyi siihen.
Toinen kuva oli noin 55 vuoden takaa. Kerrostalon pihassa joukko talon asukkaita oli ryhmittynyt pienen Ford-henkilöauton ympärille. Auton äänimerkki huusi räikeästi, kun kuljettajan rinta painoi sitä. Hänen vaimonsa ja poikansa istuivat kauhusta jäykkinä paikoillaan. Kohta ambulanssi kaarsi pihaan, ja isäni työnjohtajatoveri todettiin kuolleeksi. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä pysähtynyt, kerrottiin.
Kolmas kuva näyttää minut ja ystäväni noutamassa tuloksia opiskelijoiden keuhkokuvauksesta syksyllä 1970. Minun kuvani oli normaali, mutta toverilleni kerrottiin, että hänellä on laajentunut sydän. Hän kysyi, mitä se tarkoittaa, mutta ei saanut muistaakseni ymmärrettävää vastausta. Sydäntutkimussäätiön puheenjohtaja Markku S. Nieminen kertoi, että juuri tuona vuonna Sydäntautiliiton tutkimusasema kutsui kliiniseen tarkastukseen henkilöt, joilla havaittiin sydämen laajentuma nk. pienois-röntgenkuvauksessa. Reumaattiset läppäsairaudet olivat silloin yleisiä. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin ystäväni kuoli sydänkohtaukseen puiston penkillä.
Markku S. Niemisen mukaan sydäntautien lääkehoito kehittyi merkittävästi 1990-luvulla, ja suuret kolesterolitutkimukset osoittivat, että sepelvaltimotaudin kehittyminen voidaan pysäyttää. Vuosikymmen puolivälissä 45-vuotistarkastuksessa huomattiin, että kolesteroliarvoni olivat koholla. Kolesterolilääkkeistä ei puhuttu mitään. Minua neuvottiin vaihtamaan Flora Benecoliin ja rasvaiset juustot kevyempiin. Niin teinkin, vaikka ensimmäiset vähärasvaiset juustot maistuivat kumilta.
Neljännessä kuvassa olen itse noin kolme vuotta sitten. Se on oikeastaan liikkuvaa kuvaa, jonka nopeus vähitellen hidastuu. Olin saanut astmadiagnoosin 58-vuotiaana, saman ikäisenä kuin äitini vuosikymmeniä aikaisemmin. Pitkä ja vetävä askel alkoi lyhentyä. Polkupyörän päältä oli hypättävä jo vähäisen nousun vuoksi. Iltaisin aloin olla hyvin uupunut, vaikka työpäivät eivät olisi olleet kovin rasittavia.
Olin varma, että väsymys johtui astmasta. Keuhkot eivät saaneet riittävästi happea. PEF-mittauksessa puhalsin vaivoin lukeman 600, kun parhaimmillaan mittari nousi noin 850:een. Työterveyslääkäri määräsi kortisonikuurin, joka paransi oloa jonkin verran. Mutta aika pian olin samassa tilanteessa. Kahden lisäkuurin jälkeen lääkärini nosti kätensä ylös helmikuussa 2013 ja sanoi, ettei hän voi auttaa minua enempää. Sovimme, että hän kirjoittaa minulle lähetteen TYKSin keuhkopoliklinikalle.
Olin Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä vastuussa Helsingissä pidettävästä tiedetoimittajien maailmankonferenssista, jonka avajaiset olisivat heti juhannuksen jälkeen seuraavana kesänä. Konferenssin valmisteluihin liittyi paljon matkustelua. Olin edellisenä syksynä käynyt Qatarissa ja Lontoossa, ja kävin helmikuussa Vancouverissa ja huhtikuun loppupuolella Lontoossa ja Pariisissa. Viimeisen matkan jälkeen selvisi, ettei lähete ollut mennyt TYKSiin.
Toukokuun kahdeksantena päivänä olin vihdoin tutkittavana TYKSissä. Tutkimuksissa todettiin, että minulla on vaikea astma, mutta silloinen lääkitys riitti pitämään sen kurissa. Lääkäri lähetti minut rasituskokeeseen, johon pääsin jo viikon kuluttua. Jaksoin polkea muutaman minuutin, mutta sitten voimat loppuivat. Tutkimusta johtanut lääkäri kertoi, että tulos viittasi verisuonen tukkeutumiseen. Yllättäen tieto helpotti, vaikka se merkitsi uutta epävarmuutta.
Olin varjoainekuvauksessa 13. kesäkuuta. Sanoin kardiologille, että konferenssimme alkaa yhdentoista päivän kuluttua ja että toivoin olevani silloin kunnossa, sillä puhuisin avajaisissa. Tukos löytyi, ja lääkäri kysyi, annanko luvan pallolaajennuksen tekemiseen. ”Kyllä”, vastasin ääni väristen.
Reilun viikon kuluttua olin erinomaisessa vireessä, kun avasin kahdeksansadan tiedetoimittajan maailmankonferenssin. Amerikkalaiset kollegani tarkkailivat minua huolestuneina, kestääkö sydämeni kokousviikon rasitukset. Päättäjäisissä hekin huokaisivat helpotuksesta.
Viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana sydänsairauksien tutkimus ja hoito ovat kehittyneet merkittävästi, ja suomalaisten työikäisten sepelvaltimokuolleisuus on vähentynyt 50 prosenttia ja työikäisten miesten peräti 80 prosenttia. Olen yksi pelastetuista. Pallolaajennuksen jälkeen tehdyissä vuosittaisissa mittauksissa kolesteroliarvoni ovat olleet ihanteellisella tasolla, ja vuosi sitten poljin rasituskokeessa täydet kahdeksan minuuttia hengästymättä ja väsymättä.
Vakavaa infarktia ja muita sydänsairauksia sairastavien potilaiden määrä lisääntyy kuitenkin esimerkiksi HYKSissä kahdeksan prosentin vuosivauhtia, mutta samaan aikaan sydäntutkimusmäärärahat vähenevät. Kansanterveyden ja kansantaloudenkin näkökulmasta yhtälön tulos on negatiivinen. Sydäntutkimussäätiö vastaa osaltaan haasteeseen perustamalla SydänAkatemian, mutta myös yhteiskunnan on kannettava asiassa oma vastuunsa.
Vesa Niinikangas
Kirjoittaja on vuonna 1950 syntynyt toimittaja ja runoilija, joka on toiminut myös kustantajana ja Suomen tiedetoimittajain liiton pääsihteerinä sekä Kulttuurintutkimus ja Tiedetoimittaja-lehtien päätoimittajana.
Kuva: Inkeri Näätsaari